Ruokailua seuranneiden yhteiskuvien ja vapaan hengailun jälkeen vuorossa oli kenkäleikki ja puheita. Tai puheita ja kenkäleikki. Mikäli muistikuvani ja Mintun kuvien aikajärjestys pitävät paikkansa, puheet avasi kaaso A - mikäli isäni pitämää puhetta aivan juhlan aluksi ei lasketa.
Kuten jo isäni puheesta kertoessani mainitsin, en muista hääpäivänä meille pidetyistä puheista juuri mitään. En, vaikka yritin oikein tietoisesti keskittyä niihin ja painaa niitä mieleeni. Kuvista päätellen kaaso onnistui kuitenkin liikuttamaan:
Kaason puheen jälkeen oli vuorossa Suomen häissä usein nähty kenkäleikki, jonka meille vetivät molemmat kaasot yhdessä. Tässä monille tutussa leikissähän hääpari istuu yleisön edessä selät vastakkain ja käsissään yksi kenkä kummaltakin. Vetäjä sitten esittää "Kumpi teistä?" -kysymyksiä, joihin hääpari vastaa samantien nostamalla joko morsiamen tai sulhasen kengän ylös sen mukaan, kumpi omasta mielestään on vastaus kysymykseen.
Sivuhuomautuksena: jostain syystä sekä minä että kaasot meinasimme suunnitteluissa aina puhua tästä tuolileikkinä - ehkä siksi että siinä istutaan tuolilla :D
Kenkäleikin väitteetkin ovat suurimmaksi osaksi unohtuneet, mutta sen muistan, että hauskaa oli! Ja sen, että kysymykseen "Kumpi teistä jahkailee enemmän?" yleisökin tiesi jo leikin kuluessa vastauksen - sulhanen oli jatkuvasti hitaampi päättämään, kumman kengän nostaisi :D
 | |
| Todistettavasti oltiin ainakin kerran samaa mieltä |
Kenkäleikin jälkeen jatkoimme ohjelmaa suoraan vielä omalla puheellani. Huomion keskipisteestä kun nautin, tiesin häiden suunnittelujen alkuvaiheesta saakka haluavani pitää oman puheen (ihan kuin sitä huomiota ei hääpäivänä muuten riittäisi).
Päädyin pitämään omasta mielestäni aika perinteisen (tylsän) kiitospuheen, johon oli hyvä siirtyä aasinsiltaa pitkin kiittämällä kaasoja kenkäleikistä. Omankaan puheeni sisältöä en kovin tarkkaan muistaisi, ellei se olisi minulla vielä paperilla, mutta kutakuinkin näin se meni: Kiitin kaikkia vieraita läsnäolosta, ihan aidosti sitä tarkoittaen, koska vieraathan sen juhlan tekee, sekä tietysti lahjoista. Perheenjäseniä kiitin myös avusta hääjärjestelyissä mainiten joitakin esimerkkejä meidän saamasta avusta. Samoin kaasot ja bestman saivat kiitokset järjestelyavusta ja polttareista, sekä siitä, että ollaan miehen kanssa ylipäätään tavattu. Lopuksi vielä mainitsin, että oon oikeasti tosi kiitollinen sekä omasta että mieheni suvusta ja kavereista, ja olenkin aina ihmetellyt, miten mulla on käynyt niin hyvä tuuri niiden suhteen - miehen myötä kahdesti! Niin ja tietysti kiitin myös miestäni siitä, että hän on olemassa ja jaksaa minua.
En yleensä jännitä puheiden pitämistä hirveästi, itse asiassa pidän niistä. Nyt kuitenkin jännitti, kun yleisöä oli aika paljon, ja he olivat niitä kaikkein lähimpiä, joihin kyllä varmasti törmää myöhemminkin. Yleensä siis saan jännitystä hillittyä sillä, että mokaaminen ei haittaa, koska suurinta osaa yleisöstä ei tunne, eikä heihin tarvitse törmätä myöhemmin. Jännitys vain kasvoi, kun kukaan ei nauranut niissä kohdissa, joiden oli tarkoitus keventää tunnelmaa. Kuvittelin jo vaivaannuttaneeni kaikki, mutta jälkikäteen selvisi, että suurin osa tyypeistä oli vain liian keskittyneitä / liikuttuneita nauraakseen. Puhettani kehuttiin nimittäin vuolaasti, esimerkiksi sulhasen serkku totesi: "Sä sanoit just ne asiat, joita kaikki ajattelee, mutta kukaan ei osaa sanoa ääneen."
Eli loppu hyvin, kaikki hyvin; voin suositella omaa puhetta muillekin morsiamille (ja sulhasille!). Puheen pitämistä helpottaa, että sen suunnittelee etukäteen, ja netti on pullollaan vinkkejä. Kannattaa kurkata esim. täältä tai täältä :)
Kuvat jälleen Minttu Saarnilta - ethän kopioi!